RAKKAUDESTA, PELOSTA JA MYÖS USKOSTA / USKONNOISTA

Tämä artikkeli tuli minulle tarpeelliseksi kirjoittaa alun perin Reikihoitola Lumikallion samannimiseen Facebook-ryhmään. Laitan sen tännekin, vaikka tämän sivun kautta ei olekaan samanlaista tarvetta jakaa juuri tätä tekstiä. Tässä on kuitenkin muuta asiaa, joka palvelee todennäköisesti joitakin sivullani kävijöitä. Alkusanat liittyvät Facebookissa esille tulleeseen ilmiöön, joka ei kosketa näitä yritykseni kotisivuja.

Erityisesti uusien Facebook-sivujeni vierailijoiden on hyvä lukaista tämän tekstin alku ihan aluksi läpi, jotta tällä sivulla edustettu elämänfilosofia tulee heti ilmi ja sen itselleen sopimattomaksi kokevat voivat peruuttaa arvokkaasti täältä pois ilman, että tarvitsee kommentoida tarpeettomasti mitään uskonnollista. Tämä ei nimittäin ole minkään tietyn uskonnollisen elämänkatsomuksen levitysalusta. Sen tyyppiset julistuskommentit tulen poistamaan tältä sivulta ilman muuta huomiointia, kuten olen alempana jo tehnytkin. Linja on tässä selvä, johdonmukainen ja pysyvä.

Erityisesti uskonnollista viitekehystä kaipaavat ja tarvitsevat osaavat varmasti etsiä itselleen sopivia ympäristöjä muualta aivan itse. Holhoaminen on pitkälti tarpeetonta. Tämän sivun lukijoiksi löytävät vastaavasti he, joille siitä on iloa ja apua, ja jotka ovat valmiit ottamaan vastaan tällaista tekstiä.

Tämä teksti avaa omaa elämänfilosofiaani ja myös taustaani lukijoilleni hieman pidemmälle, kuin olen avannut sitä täällä aikaisemmin. Siitä voi olla iloa myös toisille. Tämä avaa myös inhimillisen pelon ja siihen nojaavan tiukemman uskonnollisen maailmankatsomuksen välistä sidosta.

Saan kiittää tämänkertaisesta kirjoitusaiheesta satunnaisempia lukijoitani ja kommentoijiani. Tämän aiheen sopivuus tähän hetkeen tuli tietoisuuteni tekstejäni menneen vuoden mittaan uskonnollisesti kommentoineiden lukijoiden auttamana. Ehkäpä tämä on siis joillekin lukijoille avuksi. Luotan siihen, mitä aiheita minulle nousee tietoisuuteeni sellaisina, että niistä on tarve ryhtyä kirjoittamaan laajemmalle lukijakunnalle. Tätä aihetta tuodaan toistuvasti minulle täällä eteen, joten sille on mitä ilmeisimmin jostakin syystä tilausta. Siispä kirjoittakaamme taas.

Ajattelin tänään aikaisemmin vain toimia kuten olin aikaisemmin jo informoinut täällä tekeväni, eli poistavani uskonnollista saarnaamista täällä harjoittavien kommentoijien kommentit vain asiasta enää varoittamatta ja muulla tavalla reagoimatta. Juuri poistinkin yhden. Ei niillä minulle henkilökohtaisesti merkitystä ole, koska ne eivät provosoi minua, ja ne herättävät vain tietoisuudessani tunteen, että pelon ohjaamana nyt näemmä koetaan taas tarvetta ohjailla ympäristöä saman pelon ohjaamalle tielle, ja se tuntuu hieman surulliselta, mutta vain hieman ja asennoitumiseni on muuten neutraalisti katsovan empaattinen. Sen takia voisin vain moderoida ja päivä jatkuisi mainiona entiseen tapaan ilman, että kommentit jättävät tietoisuuteeni sen pidempiä jälkiä.

Tiedostan kuitenkin, että tämän ryhmän on paras pysyä miellyttävänä ympäristönä jokaiselle, joka haluaa kokea tämän uskonnoista vapaana alueena. Tämä sivu kuten yrityksenikin on perustettu Reikin tiimoilta eikä Reiki ole uskonnollista. Kirjoitan monenlaisista ihmisen henkiseen polkuun liittyvistä asiosta, jotka pidemmälle ajatellen liittyvät toki Reikiin, jota voidaan sanoa myös henkiseksi tieksi.

Minä itse en edusta enää yhtäkään uskontoa ja kuitenkin näen jotakin arvokasta kaikissa niissä uskonnoissa, joista tiedän jotakin. Kristinuskon tunnen hyvinkin myös omakohtaisesti koettuna ja Jeesus on hyvä tyyppi, jota en tässä lainkaan kiellä. En myöskään näe häntä ainoana autuaaksi tekevänä tienä.

Samalla suunnalla olevalle vuorelle johtaa monia eri teitä, ja ainoa joka hukkaa omaa ja toisten aikaa on hän, joka kiertää sitä vuorta nousematta sille itse ja saarnaamalla sille yrittäville toisille, että he yrittävät sille väärää polkua pitkin. Alla on sama kuvaan liitettynä englanniksi. Sanottakoon varmemmaksi vakuudeksi, että en teilaa minkään mailmankatsomuksen edustajaa henkilökohtaisesti edes mielessäni, mutta moderoin tämän sivun sellaiseksi, että täällä ei näy uskonnollista keskustelua pelkoa luovassa saarnaushengessä. On nimittäin olemassa ihmisiä, joihin se vaikuttaa heitä estävästi vaikka he eivät sitä enää tarvitsisikaan, vaikka minuun itseeni ei enää vaikutakaan. Pidetään tämä siis tätä artikkelia pidemmälle uskonnosta vapaana alueena. Tässä toki joudun nyt kirjoittamaan myös sen näkökulmasta sen itsekin kokeneena ja sen eri puolet nykyisin käsittävänä, mutta vain havainnollistuksi.

Minulla on tänä vuonna 42-vuotiaana noin 30 vuoden mittainen uskonnollinen tausta helluntailaisen lapsuudenkotini takia, eli en voinut aikoinaan valita vapaasti. Omaksuin kotini ajattelun jossakin määrin vuosikymmeniksi ja koin saavani siitä ajoittain sekä hieman turvaa että myös ”negatiivisempia” asioita, pelkoa lähinnä eri muodoissa, mutta tulin siitä maailmankatsomuksesta pois kuitenkin vasta noin 30-vuotiaana. Pelko oman sielun ja ikuisuuden puolesta piti minua otteessaan noin kauan. Vaikka luin sen jälkeen monenlaista muutakin, mm. sateenkaariväkiystävällistä eksegetiikkaa eli raamatunselitysoppia (ns. gay-myönteistä versiota ja tein osittain sen tiimoilta pro gradu -tutkielmankin) sekä psykoanalyysin historiaa, ja koin sydämessäni, että tämä resonoi toisin kuin se lapsuudenkodin ja helluntaiseurakunnan oppi, pelko oli silti vielä pitkään jossakin määrin voimissaan: entä jos olenkin väärässä ja joudun helvettiin? Entä jos, entä jos, entä jos,… Pitäisikö kuitenkin ohittaa tämä oma elämä ja elää kuten ulkopuolelta annetaan ymmärtää, että se pitäisi elää? Olisihan se kai turvallista ja varminta?

Pelolla on valtava voima ohjata meitä, silloin kun annamme sille sen vallan, ja se on helppoa antaa sille. Sieltä ei ole helppoa uskaltautua muualle. Uskokaa pois, tiedän sen.

Ei se menneisyys mennyt kuitenkaan hukkaan. Sillä oli myös arvonsa ymmärrykseni lisääjänä. En olisi tänään samanlainen ihminen ilman sitä kokemusta ja voisin olla tuomitsevampi sekä ajattelussani kapeampi. Ymmärrän tänä päivänä sekä sen uskonnollisen maailmankatsomuksen edustajien ajatteluprosesseja ja hallitsevia tunteita että sen, miten sitä maailmankuvaa pidetään yllä.

Ymmärrän sen jälkeen itse omakohtaisesti koettuna myös hlbtq-väelle perustettua omaa hyväksyvää kristinuskonnollista (tai ekumeenista) suuntaa ja senkin tarpeellisuutta. Olin aikoinaan pari vuotta ekumeenisessa Yhteys-liikkeessä jopa sihteerinä. Ekumeeninen Yhteys-liike pyrkii edistämään hlbtq-ihmisten asemaa kirkoissa.

Käsitän hyvinkin myös sen, että osa hylkää koko uskonnot kokiessaan ne tuomitseviksi ja vain elämää kaventaviksi.

Olen kokenut itse noiden jälkeen myös sen, että kaikki tuo voidaan jossakin vaiheessa myös ylittää ja käsittää sen jälkeen kaikkien edellä mainittujen katsantotapojen rajallisuus. Niiden kokemiselle on aikansa ja paikkansa. Ne eivät siis ole ”väärin”, mutta yhdelle tiettynä aikana hyvin toimiva tapa katsoa itseä ja maailmaa ei ole jokaiselle toiselle kaikkina aikoina ihanteellisin.

Ongelma siitä kuten muistakin ahtaista ajatteluraameista muodostuu siinä kohdassa, kun toisin ajattelevia ryhdytään ohjailemaan jollakin sanamuodolla pakottavasti oman ajattelun mukaiseksi. Silloin hyödynnetään pelkoa: tee näin ja käy hyvin. Tee noin ja käy huonosti.

Tuon menneen ajan anti on siis se, että ymmärrän hyvinkin uskonnollisen ympäristön ajattelumalleja ja sen, millaisten tunteiden kautta siinä operoidaan. Sen ansiosta en pysty tuomitsemaan enää niistä minkään edustajia. Näen nykyisin kuitenkin helposti sen, operoiko jokin tapa katsoa maailmaa pelosta vai oman voiman tunnistavasti universaalista rakkaudesta käsin. Monien pohjalla on jollakin tavalla syvä pelko oman ikuisuuden puolesta, vaikka päällimmäisenä voi näkyäkin rakkautta vähintään sanojen tasolla ja seurakuntayhteyskin tuntuu varmasti rakkaudelliselta ja tukevalta, jolloin sillä on arvonsa.

Oma taustani mahdollistaa nykyisin sen, että päällimmäinen tunteeni jokaisen suunnan edustajaa kohtaa on neutraali empaattisuus ja parhaan toivominen jokaisen polulle sekä kokonaisuudelle. Vihaa tai tuomintaa ei enää herää, mistä olen kiitollinen. Ei myöskään minkäänlaista pelkoa. Minulle on merkityksellistä, että sivuni on myös lukijoilleni pelkoa luomaton paikka.

Voin sanoa tässä tekstissä paremmalla tavalla asian, joka oli mielessäni aikaisemmin vähän tiukemmin sanakääntein. Se ei tuntunut nyt kuitenkaan oikealta, vaan tietoisuuteeni tuli parempi tapa käsitellä tätä. Tästä tekstistä avautuu kullekin lukijalle sen verran, kuin hän on valmis vastaanottamaan.

Tiukempaa kristinuskonnollista katsomusta edustavien kommentoijien tyypillisin kommenttisisältö kuuluu näin: vain Jeesus pelastaa ja unohtakaa kaikki muu älkääkä johtako toisia harhaan.

Millä kaikkein pohjimmaisella tunteella tämä on lausuttu ja millä sitä levitetään eteenpäin tehokkaasti?

– Aivan oikein: pelolla. Pelko löytyy sieltä pohjalta, kun tutkitaan riittävän syvälle asti. Pelko tuonpuoleisesta ja siellä kohdattavasta tuomitsevasta korkeammasta entiteetistä.

Joskus ajatellaan, että rakkaus ja viha ovat toistensa vastakohdat, mutta mutta vihankin pohjalta voidaan löytää jokin pelko, kun mennään riittävän syvälle. Rakkauden vastakohta on siten pelko. Rakkaudessa puhtaimmillaan ei ole puolestaan pelkoa.

Voi myös kysyä, onko pelossa rakkautta. Pysähdytään vaikka hetkeksi sen ääreen. Ajattelen hetken kuten ajattelin itse ennen ja kuten omat vanhempani ajattelivat minua ennen, ja miten monet kristinuskonnolliset yhdyskunnat opettavat. Se menee tähän tapaan:

Koen rakastavani läheistäni ja toivon hänelle hyvää. Koen velvollisuudekseni myös ilmaista hänelle, milloin näen hänen elävän tavalla, joka vahingoittaa hänen kohtaloaan tuonpuoleisessa eli kuoleman jälkeen.

Tämä on arjen tason inhimillistä ja kiinnittyvää rakkautta, jota ohjaa kuitenkin pelko, että läheiselle käy huonosti, ja myös että olen itsekin vastuussa jos en varoita häntä vääränlaisesta elämästä. Emme toivo lähimmäisillemme lähellä tai kaukana pahaa, vaan hyvää sekä tämänpuoleisessa että tuonpuoleisessa elämässä, jos tuonpuoleiseen uskomme. Minä olen uskonut siihen aina ja päätynyt aikoinaan myös väittelemään asiasta ateistien kanssa, mutta nykyisin koen sellaisen tarpeettomaksi ja hedelmättömäksi.

Äsken mainitusta pelkoa sisältävästä kokemuksestamme käsin voimme helposti ajatella, että itse itsellemme vaikkapa helluntaiseurakunnasta hyvän elämän löydettyämme ja sen tuloksena myös hyvään tuonpuoleiseen uskoessamme olemme ehdottomasti oikeassa myös pyrkiessämme saamaan toiset ihmiset uskomaan itsemme tavoin, että juuri tämä tietty asia pelastaa ja ikuisuutemme on turvattu. Tästä kumpuaa pohjimmiltaan kristillinen lähetyssaarnaaminenkin. Pelastussanomaa Jeesuksesta viedään tietynlaisena pakettina eri maihin ja levitetään näin sitä uskoa yhä eteenpäin. Luonnollisestikin haluamme kaikkien toistenkin pelastuvan, jos uskomme itse löytäneemme pelastuksen sielullemme tietynlaisesta uskosta, jota pidämme ainoa oikeana. Eihän silloin ole muuta mahdollisuutta, kuin saarnata sitä yhtä uskoa ainoana totuutena ja toivoa, että mahdollisimman moni pelastuu sen ansiosta, koska mitään muutakaan tietä ”pelastukseen” ei tunnisteta. Kukapa tahtoisi ajatella toisten menevän tuon maailmankatsomuksen termillä ilmaisten helvettiin, jos voi mennä oikein elämällä taivaaseen?

On huomionarvoista, että pelastuksen ajatellaan tulevan tässä ulkopuolelta jonkin tietyn uskonnon kautta, ja vain sen kautta. Itseltä vaaditaan tietynnimiseen entiteettiin uskominen, sen pelastavuus, ja sitten ko. uskonnollisen yhteisön yleisesti tunnustamien sääntöjen noudattaminen sekä ainakin osassa lisäksi omantunnon mukaan yleiseksi hyväksi toimiminen.

Erittäin ymmärrettävää. Elin tällaisessa kodissa ja uskoin itsekin ainakin osittain tuohon tapaan, vaikka se myös ahdisti, koska se sulki minut tavallaan itseni ja oman elämäni ulkopuolelle. Enhän minä ei-heterona voisi sitten elää onnellisena koskaan parisuhteessa tietäen, että vaihtoehtona olisi todennäköinen ikuisuus helvetissä. Elämä täytyisi elää siis yksin tai yrittää jotenkin väkisin onnistua kääntämään itsensä heteroksi tai elää edes jossakin kulissiliitossa, mutta miten reilua sekään olisi toiselle osapuolelle? Joku muu saisi minusta jonkin vajakin, joka esittää muuta kuin on ja toivoo, että suoriutuu roolistaan elämässä edes jollakin lailla tyydyttävästi. Ei hyvä. En muuttumista koskaan edes yrittänyt tai harkinnutkaan, mutta tiesin vanhempieni toivovan sitä ja tiedän kyllä, että ns. eheytysterapioita ja sielunhoitoa tarjotaan sitä haluaville. Ihminen itsensä hyväksytään kyllä, koska muutakaan ei voida, mutta homojen eheyttäminen heteroiksi ei onnistu juurikaan ja tuloksena on helposti masennusta ja itsetuhoisuutta eli laadultaan huonompi elämä.

On hyvin raskasta ajatella, että tuohon tapaan täytyy kieltää koko oma elämänsä, koko elämän ajan. Ainoa lohdutus on lopulta usko siihen, että niin tehden saa paremman tuonpuoleisen eli Jumala hyväksyy ja päästää taivaaseen, jossa vietetään sitten ikuisuus eikä mitään muuta enää tule kuin se turvallinen ikuinen elämä siellä taivaassa. Vain yksi elämä, vain yksi mahdollisuus elää ns. hyvin.

En ajatellut välttämättä toisten menevän jostakin syystä automaattisesti kuumaan alakertaan kärsimään, mutta itse ajattelin, että ”väärin” elämällä näin varmaankin käy minulle, koska niin on kerrottu sekä seurakunnassa, kotona että raamatussa. Uskomalla tietynnimiseen korkeampaan entiteettiin (Jumala ja hänen poikansa Jeesus sekä mainittakoon kolmiyhteyden nimissä myös Pyhä Henki) pelastuu, ja elämällä hyvin sekä katumalla syntejä tämä korkeampi entiteetti palkitsee tämän elämän jälkeen taivaalla. Tai tuomitsee helvettiin.

Tämä on vahva pelkoa luova mekanismi tuolla taustalla. Pelkoa luo myös se, että jos en varoita toisia ihmisiä heidän ”väärästä” elämästään tai valinnoistaan, olen itsekin vastuullinen tälle korkeammalle entiteetille ja saatan joutua helvettiin siksi, että en varoittanut toisia riittävästi vaan olin välinpitämätön ja huolehdin vain ns. omasta pelastuksestani.

Tämä on raskas vastuu kannettavaksi ja sen kantaja voi kokea olevansa ajoittain hankalassa välikädessä joutuessaan vaikkapa valitsemaan, puuttuako painostavasti vaikkapa oman lapsensa erilaisiin elämänvalintoihin joiden kanssa lapsi on itse tyytyväinen (ja pelastaako näin samalla ehkäpä myös omaa nahkaansa ikuiselta helvetin tulelta), vai todetako lapselle että hyvä kun olet löytänyt oman tiesi (ja pelätä samalla tukevansa ”väärää” valinta ja joutuvansa vastaamaan siitä itse tälle korkeammalle ja tuomitsevalle entiteetille sekä päätyvänsä sen takia itse helvettiin). Näin tämän ristiriidan omassa äidissäni ja se oli hänelle hyvin vaikea paikka. Oli sitä vaikeaa todistaa myös sivusta nähden, koska empaattina tunsin hänen ristiriitansa ja kyvyttömyytensä ylittää tässä elämässä tuota pelkoaan, että joutuu itsekin helvettiin, jos hyväksyy minun vapaamman elämäntapani ja sen mukaisen elämäni, jota toki elinkin mutta silti itsessänikin vaikutti pelko vuosikymmenet. Onneksi enää ei vaikuta.

Vaikka tuollaisen asian pukee läheiselleen rakkaudelliseen ja välittävään sanamuotoon ja voi vilpittömästi kokea myös toimivansa rakkaudellisesti, kun varoittaa toisia itse vääräksi kokemastaan elämästä, takaa löytyy pidemmälle perkaamalla pelko, joka kohdistuu oman sielun kohtaloon. Tässä on vaikea paikka myös vastapuolelle. Se aiheuttaa toisessa helposti syyllisyyden tunnetta siitä, että siinä kokee hylkäävänsä läheisen toisen ihmisen, jos vastakkain ovat vapaus elää omaa elämää ja halu olla aiheuttamatta tuskaa läheiselle. Kuinka valitset ja miten pystyt elämään rauhallisesti valintasi kanssa? Sekään ei käy ihan helposti. Mahdollista kuitenkin, kuten olen kokenut.

Rakkaudellisena pidetty tilanne johtaa tässä siis pelkoon.

Tunnistan eri uskonnoissa ja henkisillä poluilla vaikuttavan saman tietoisuuden tai entiteetin, jolle vain on annettu eri nimiä eri maailmankolkissa. Ne ovat muodoltaan hieman erilaisia polkuja, jotka osoittavat suuntaa saman universaalin Rakkauden äärelle.

Tämän kaikkien takana olevan entiteetin luonne on tuomitsematon. Se rakastaa jokaista itsensä osasta eli joka sielua joka hetki pyyteettömästi. Jokainen voi myös löytää tämän saman itsensä sisältä, kun tulee oman sielunsa pitkällä matkalla lopulta sopivaan kohtaan. Yksi saapuu siihen aikaisemmin ja toinen myöhemmin, ja molemmat ovat hyviä polkuja.

Sen näkökulmasta ei ole väärää paikkaa tai kokemusta tällä matkalla. Ei ole ehdottomasti oikeita tai vääriä polkuja. Jokainen polku voi tuoda lähemmäs tätä Rakkautta tai johtaa hetkellisesti siitä etäämmälle, mutta mikään ei ole lopullisesti hukassa.

Lopulta vain oma syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteemme johtaa tuomitsemaan itsemme ja tuntemaan, että armoa itseä kohtaan ei voisi olla. Tämän korkeampaa tuomaria ei lopulta ole, mutta on myös inhimillistä uskoa jonkin aikaa tai joskus pitkäänkin, että tuomari tulee ulkopuolelta ja se on itseä korkeampi olento, joka päättää puolestamme. Luomme itse oman helvettimme tai taivaamme eli ”kohtalomme” jo valmiiksi täällä ja itse voimme myös luoda toisin itsellemme.

Oma matkamme on aina oikeassa kohdassa juuri siinä hetkessä. Jokaisessa hetkessä on myös vapaa valinta, kuinka päättää kokea sitä. Sanoin päättää eikä vain kokea, koska näin tulee paremmin esille se oma valta, joka jokaisella on oman elämänsä kokemuksen luojana. Olosuhteet voivat olla vaikkapa samat kuin seinänaapurilla, mutta kokemus lopulta erilainen. Mikään ei tule ulkoa annettuna niin, että sen tuloksena on pakko tuntea yhdellä ainoalla tavalla. Tätä ei ole aina yksinkertaista käsittää. En ole käsittänyt sitä koko elämääni myöskään itse. Pää nyrjähti jossakin vaiheessa sopivaan asentoon tämän ymmärtämiseksi ja siinä asennossa onkin hyvä elää.

Tässä hetkessä luodaan seuraavan hetken sisältö. Koko matka koostuu näistä nyt-hetkistä. Emme elä menneessä vaan voimme vain muistella sitä. Emme elä myöskään tulevaisuudessa, koska tämän hetken ohittaen ja vain tulevaa (esim. hyvää tuonpuoleista tai hyvää seuraavaa viikkoa) odottamalla nykyhetki jää osittain elämättä ja tuleva on aina pari askelta liian kaukana tavoittamattomissa sekä tuntemattomissa. Kun se on kohdallamme, se onkin nykyhetken kaltainen. Miksi?

Siksi, että odotimme tulevaa elämättä oikeastaan meneillään olevaa hetkeä, emmekä luoneet tulevaa sellaiseksi, jollaisena olisimme elämäämme mieluiten kokeneet. Unohdimme olevamme oman todellisuutemme luoja. Unohdimme toisin sanoen oman voimamme.

Olemme täällä eläessämme oppimassa mm. sitä, mitä rakkaus on ja mitä kaikkia sävyjä siitä löytyy. Täällä opitaan erillisyyden tunteen ja vastakohtien kokemisen avulla. Korkeammissa ulottuvuuksissa ei ole tällaista kaksijakoisuutta, joten siellä ei voi oppia samalla tavalla näitä asioita.

Tämä on kieltämättä myös vaativa koulu. Oppiläksyt täällä eivät ole helppoja, ja täällä on myös helppoa unohtaa pysyvämminkin, mistä me tulimme ja minne menemme, ja mitä täällä olikaan tarkoitus tehdä siinä välissä. Jo mainittu entiteetti jota itse sanon neutraalimmin Alkulähteeksi, ei tuomitse tätä unohdusta. Elämän matkalla oppii joka tapauksessa jotakin, ja samalla toimii itse sekä tiedostaen että tietämättäänkin opettajana toisille.

Jokainen oppiläksy täällä on pohjimmiltaan rakkauden oppiläksy: kun valitsen tämän tai tuon itselleni ja olen tekemisissä toisten kanssa, valitsenko sen tai tuon rakkaudesta vai pelosta käsin? Mitä pelkään? Kenelle pelkään olevani riittämätön ja miksi? Jollekin korkeammalle voimalle, itselleni, läheiselleni vai yhteiskunnalle? Mitä minussa tai ympäristössäni pitäisi tapahtua, että en pelkäisi ja voisin hyväksyä kaiken tässä hetkessä sellaisena kuin se on, sekä luoda itselleni tietoisesti parempaa tulevaa nykyhetkeä?

Muistetaan kuitenkin, että voimme muokata suhteellisen onnistuneesti vain itseä. Toisten muokkaaminen vastoin heidän tahtoaan ei onnistu lainkaan yhtä todennäköisesti, joten sitä ei ole mielekästä yrittää. Oman seuransa voi kyllä valita uudelleen, jos nykyseura ei nykyisellään tunnu itselle enää hyvältä, ja itseään voi aina kehittää haluamaansa suuntaan. Toisella on mahdollisuus ja vapaa tahto tehdä samoin, jos hän päättää niin. Jos ei päätä, hänellä on oikeus siihen ja silti saatamme olla jossakin vaiheessa matkaamme lopulta samassa päämäärässä. Yksi ennemmin ja toinen myöhemmin. Kuka voi sanoa, että yhden matka oli turhempi kuin toisen?

Jos tuomitsen itseni jo nyt jollakin tavalla riittämättömäksi, kenenkään toisen ei edes tarvitse enää tuomita uudelleen, koska tuominta on jo tehty ja elän jo tavallaan helvetissä kokien itseni huonoksi. Itse voin sen myös purkaa. Löydän lopulta kaiken tarvittavan voiman itsestäsi, kun tunnen itsesi riittävän syvältä. Minä itse edustan rakkautta ja olen Rakkaus. Jokainen toinen on sitä myös. Myös tämä joidenkin pelottavaksikin mainitsema entiteetti (Alkulähde) on Rakkaus.

Itsen hyväksyminen, mahdollisesti koetussa epätäydellisyydessäänkin, joka hetki täydellisenä vapauttaa kokemaan enemmän universaalia rakkautta. Niin voi jatkaa matkaa itseä ja lähimmäisiä rakastaen. Se vapauttaa toimimaan pohjimmiltaan tuomitsemattomana elämän oppilaana ja opettajana.

Rakkaus opettaa eri asioita kuin pelko. Se ulottuu laajemmalle – koko ihmiskuntaan ja sen ylikin. Pelko suojaa lopulta vain omaa itseä ja käpertyy siihen, mikä on paljon kapeampi kokemus. Sekin kokemus voi silti olla tarpeen jossakin vaiheessa omaa matkaa. Jossakin vaiheessa voi myös nähdä sen tarpeettomuuden enää pidemmälle. Pisin matka jonka tässä voi tehdä, on samalla lyhin, jos etäisyydellä mitataan: matka itseen. Sen jälkeen on mahdollista tuntea rakkautta kaikkia olentoja kohtaan riippumatta siitä, missä kohdassa omaa matkaansa he sillä hetkellä kulkevat.

Pyyteetön rakkaus on myös ymmärtävää ja empaattista sekä toisia että itseä kohtaan. Siitä käsin voi havaita, että ei pidä kaikkia ympärillään tapahtua asioita hyvinä siinä mielessä, että niitä haluaisi tehdä (enää) itse. Se tuntuisi jollakin tavalla itselle epäempaattiselta tai jopa väkivaltaiselta ja sellaisena väärältä. Voin valita asioita, joista saan paremman kokemuksen. Tämä havainto kattaa kuitenkin vain oman itsen eikä sisällä tuomintaa toisten elämää kohtaan. Eri kulkijat ovat eri kohdissa oman sielunsa matkaa ja kehitystä, ja tarvitsevat sen vuoksi erilaisia kokemuksia.

Voin huomata, että olen valinnut ja kokenut itsekin aikaisemmin erilaisia asioita kuin nyt, ja olen myös katsonut läheisiäni tuomitsevammin silmin ajatellen, että noin ainakaan ei pitäisi tehdä koskaan. Olen voinut tuntea myös ylemmyyttä tehdessäni muka itse paremmin, ja olen voinut tuntea tarvetta puuttua jopa tuntemattomienkin elämään näkemättä vielä sitä, että valinta on kullakin vapaa ja he kokevat sillä hetkellä asioita, jotka ovat heille jostakin syystä tarpeen, tai palvelevat jotakin toista ihmistä opettaen hänelle ehkäpä tietämättään jotakin, mitä hän tarvitsee. En tunne toisen matkan yksityiskohtia. Voin vaikuttaa vain omaani. Toimin toki sen kautta vaikutteena toisille, jotka ovat sille avoimia. Toimin kuitenkin siinä roolissa ketään pakottamattomasti ja syyllistämättömästi. Siinä roolissa kirjoitan tänään tätäkin.

Jokainen täällä opettaa ja oppii, mutta hieman eri asioita hieman eri aikaan, ja prosessi voi tuntua joskus tarkoituksettomalta ja hankalalta sähläämiseltä, vaikka pohjimmiltaan sekin opettaa todennäköisesti jotakin jollekin. Vähintään opimme omista reagointitavoistamme ja siitä, miten niitä hallitsemme. Jossakin vaiheessa saatamme havahtua huomaamaan, että niitä voi hallita myös aivan itse, ja sitten voikin vapautua ympäristön ”negatiivisesta” vaikutuksesta. Ympärillä tapahtuvat asiat eivät paina omaa mieltä ja tunnetilaa kuten ennen.

Kirjoitan sanat oikea, väärä, negatiivinen ja positiivinen joskus lainausmerkkeihin alleviivatakseni hieman sanomaani. Olemme täällä oppimassa, mitä me olemme ja mitä kaikkea voimme olla, ja tämä elämäksi kutsuttu matka sisältää erilaisia kokemuksia, joita koemme itse ja joita tarjoamme toisille. Mahdollisimman puhtaan rakkauden aina valitessamme valitsemme itselle ja toisille toisin kuin pelosta käsin.

Kuten jo sanoin, koulu nimeltä Maa on paikka, jossa voidaan tuntea kaksijakoisuutta ja erillisyyttä kaikesta. Täällä toimitaan siksi helposti dualismien kautta. Niistä tunnetuimpia ovat hyvä-paha ja oikea-väärä. Niidenkin kokeminen on sielulle oikeaan aikaan hyödyksi. Niiden kautta voi oppia, miten erilaiset kokemukset vaikuttavat itseen ja toisiin, ja käyttäytyä sen jälkeen toisin kuin joskus aikaisemmin erilaisella ymmärryksellä. Myös dualismien keinotekoisuuden käsittäminen ja sen jälkeen niiden jo itselle tarpeettomina kokemuksina sivuuttaminen on hyvä asia. Kumpikaan ei ole objektiivisesti oikein tai väärin. Kumpikin on kokemusaikanaan tarpeen, ja sitten kun se ei enää ole itselle tarpeen, sen pystyykin jo ylittämään.

Kaikelle on aikansa ja paikkansa. Emme vain näe matkan joka kohdassa, mitä jokin kokemus palvelee, ja millä mekanismilla se sen tekee. Kokemuksen takana voi olla jokin päältä katsoen vähemmän ilmeinen oppiläksy. Kaikkea ei edes ole tarpeen tietää. Tarpeelliset asiat tulevat tietoisuuteen jossakin vaiheessa.

Toisten elämänpolun vaihetta tai polun muotoa on lopulta tarpeetonta tuomita. Jokaisen polulla kulkijan voi kohdata monin eri tavoin riippuen siitä, missä vaiheessa omaa polkuaan sillä hetkellä sattuu kulkemaan.

Jos voisin toivoa vain yhtä asiaa, toivoisin, että jokainen voisi juuri nyt kokea olevansa se universaali pyyteetön Rakkaus joka hän onkin, ja nähdä sen saman myös jokaisessa vastaantulijassa. Tästä nimittäin nousee syvä kunnioitus jokaista toiseksi kokemaamme kulkijaa kohtaan.

Se toinen ei lopulta edes ole niin ”toinen” kuin helposti ajattelemme. Kohtaa siis tästä ymmärryksestä käsin ”toinen” rakkaudellisesti kuten haluaisit ”toisen” kohtaavan itsesi. (Tetynlaisen uskonnollisen viitekehyksen ihmiselle tämä tarkoittaa juuri sitä, että varoita lähimmäistäsi helvetistä ja siitä, että vain yhdenlainen usko pelastaa. Se ei kuitenkaan ole oma näkökantani.)

Ihanaa tätä hetkeä juuri Sinulle  Muista, että olet rakastettu ja arvokas joka hetki sellaisena kuin siinä hetkessä olet.

Katrina Lumikallio
Reikihoitola Lumikallion perustaja

2019-02-27T06:37:44+00:00 27.02.2019|