Thich Nhat Hanh: The Art of Living (2017, s. 18-21). Suomentaja: Katrina Lumikallio
Muistan kuinka eräänä päivänä 1970-luvulla Pariisissa työskennellessämme Vietnamin buddhalaiselle rauhan valtuuskunnalle saimme hirveitä uutisia. Monet olivat joutuneet pakenemaan Vietnamista veneellä, ja se on aina hyvin vaarallinen matka. Vaaroina eivät ole vain myrsky ja polttoaineen, ruoan tai veden loppuminen, vaan on olemassa myös riski joutua Thaimaan rannikolla toimivien merirosvojen hyökkäyksen kohteeksi. Koko kuulemamme tarina oli traaginen. Merisrosvot olivat nousseet veneeseen, varastaneet kaiken arvokkaan, ja raiskanneet 11-vuotiaan tytön. Kun hänen isänsä oli yrittänyt puuttua tilanteeseen, hänet oli heitetty laidan yli. Hyökkäyksen jälkeen myös tyttö itse heittäytyi yli laidan. Molemmat hukkuivat mereen.
En pystynyt nukkumaan kuultuani nämä uutiset. Surullisuuden, myötätunnon ja säälin tunteet olivat hyvin voimakkaita. [Henkisen tien] Harjoittajina emme voi kuitenkaan antaa vihan ja avuttomuuden tunteiden tehdä itseämme toimintakyvyttömiksi. Siispä harjoitin meditaatiota kävellen ja istuen sekä hengitin tietoisesti nähdäkseni tilanteeseen syvemmälle ja yrittääkseni ymmärtää.
Kuvittelin olevani pieni poikaThaimaassa köyhässä perheessä, jonka isä oli lukutaidoton kalastaja. Esi-isäni olivat eläneet sukupolvi toisensa jälkeen köyhyydessä, ilman koulutusta ja ilman apua. Myös minä kasvoin ilman koulutusta ja ehkä myös väkivallan ollessa osa elämää. Sitten eräänä päivänä joku pyytää minua lähtemään merelle ja rikastumaan merirosvona, ja minä tyhmänä suostun, koska haluan epätoivoisesti murtautua lopultakin ulos tästä kamalasta ja päättymättömästä köyhyydestä. Merirosvotoverieni luoman paineen alaisena ja rannikkopartion minua estämättä pakotan itseni nuoren ja kauniin tytön luo.
Minulle ei ollut koskaan elämässäni opetettu, kuinka rakastaa tai ymmärtää. En koskaan saanut koulutusta. Kukaan ei näyttänyt minulle tulevaisuutta. Jos sinä olisit ollut siellä veneessä aseistettuna, olisit pystynyt ampumaan minut. Olisit voinut tappaa minut. Mutta sinä et olisi pystynyt auttamaan minua.
Meditoidessani tuona yönä Pariisissa näin, että sadoittain vauvoja jatkaa syntymistä samanlaisiin olosuhteisiin ja että heistä tulee kasvamaan merirosvoja, jos en tee nyt jotakin auttaakseni heitä. Näin tämän kaiken, ja vihani katosi. Sydämeni oli täynnä myötätuntoa ja anteeksiantoa. En syleillyt käsivarsillani vain 11-vuotiasta tyttöä, vaan myös merirosvoa. Pystyin näkemään itseni molemmissa. Tämä on tyhjyyden, tai vuorovaikutuksen ja kaiken yhteenkietoutuneisuuden, mietiskelyn hedelmä. Pystyin käsittämään, että kärsimys ei ole vain yksilökohtaista; se on myös kollektiivista. Edelliset sukupolvet pystyvät siirtämään kärsimystä meille eteenpäin, ja se voi olla olemassa myös meitä ympäröivässä yhteiskunnassa. Kun syyttely ja vihani katosivat, tein päätöksen elää elämäni tavalla, jolla auttaisin uhrien lisäksi myös tekijöitä.
Jos siis kutsut minua nimellä Thich Nhat Hanh, minä sanon: ”Kyllä, minä olen hän.” Ja jos kutsut minua nuoreksi tytöksi, sanon: ”Kyllä, minä olen hän.” Ja jos kutsut minua merirosvoksi, sanon silloinkin: ”Kyllä, minä olen hän.” Ne kaikki ovat minun todellisia nimiäni. Jos kutsut minua sodan keskellä köyhyydessä eläväksi lapseksi, jolla ei ole tulevaisuutta, minä sanon: ”Kyllä, minä olen hän.” Ja jos kutsut minua asekauppiaaksi, joka tukee sotaa, minä sanon: ”Kyllä, minä olen hän.” Me olemme kaikki nämä ihmiset. Me olemme olemassa jokaisessa.
Kun pystymme vapauttamaan itsemme ajatuksesta, että olemme erillisiä, meissä on myötätuntoa, ymmärrystä ja auttamiseen tarvittavaa energiaa.
TOTUUDEN KAKSI TASOA
Käytämme arkipuheessamme sanoja ”sinä”, ”minä”, ”me” ja ”he”, koska ne ovat hyödyksi määritellessämme kenestä tai mistä me puhumme, mutta on tärkeää käsittää niiden olevan vain tavanomaisia nimityksiä. Ne ovat vain suhteellisia totuuksia, eivät perimmäinen totuus. Olemme paljon enemmän kuin nämä nimikkeet ja kategoriat. On mahdottomuus piirtää terävää rajaa sinun ja minun ja koko muun kosmoksen välille. Vuorovaikutuksen oivaltaminen auttaa meitä yhdistymään perimmäiseen totuuteen tyhjyydestä. Opetus tyhjyydestä ei tarkoita ”minän/minuuden” kuolemista. Minän ei tarvitse kuolla. Minä on vain ajatus, illuusio, väärä näkemys, käsite. Se ei ole todellisuus. Kuinka jokin olematon voi kuolla? Ei ole tarpeellista tappaa minäämme, vaan voimme poistaa illuusion erillisestä minästä, kun saavutamme syvempää ymmärrystä todellisuudesta.